torstai 3. syyskuuta 2015

Tavoite saada tarinasta kirja

Koska kirja-arvosteluja ei nähtävästi ainakaan nykyisellä lukutahdilla tule kovin nopeasti, ajattelin laittaa tänne pätkän erästä tarinaa nimeltä Evanin perillinen. Tuo tarina sai alkunsa viime vuonna koulussa äidinkielentunnilla, kun tehtävänä oli kirjoittaa aine. Aihe oli vapaa, joten ajattelin kirjoittaa jostain, mikä itseäni kiinnostaa. Ja koska luen paljon fantasiakirjoja, on fantasia lähellä sydäntäni. Koska tavoitteeni on saada tarinasta joskus kirja, haluan tehdä sen kunnolla, joten sen tekemiseen menee aikaa. Paljon.

Kerron Evanin perillisen hahmoista myöhemmin, tai jos haluat nyt jo tietää jotain, voit käydä lukemassa täältä.

Tästä alkaa kuitenkin tarinani Prologi. Kerro vaikka kommentteihin, mitä pidit ja haluatko lukea lisää. Olen saanut jopa muutaman sellaisen ystäväni lukemaan tätä ja kiinnostumaan tästä, jotka eivät normaalisti lue mitään. Varsinkaan kuvattomia kirjoja. Ja se jos mikä on minun mielestäni kirjoittajan paras palkinto!


Prologi

18 vuotta aiemmin


Päivä valkeni synkkänä. Taivas oli harmaa ja näytti masentavalta. Maa näytti tummemmalta kuin muutama päivä sitten. Ilma tuntui olevan jännittynyt ja kireä koko Evernolin yllä.
   Nyt se päivä sitten koitti, Eric ajatteli surullisena. Hän katsoi tytärtään, joka nukkui vielä levollinen ilme kasvoillaan omassa pinnasängyssään. Eric huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä. ’’Uskon, että kaikki menee hyvin’’, Max sanoi hiljaa ja puristi ystävänsä olkapäätä. ’’Kiitos, että olet hänen kanssaan’’, Eric sanoi ääni murtuen ja kääntyi ystävänsä puoleen. ’’En tiedä, mitä tekisin, jos sinua ei olisi. Olet korvaamaton ystävä.’’

Äkkiä Evernolin linnan ympärille kohosi musta, suuri varjo, joka ei enteillyt hyvää missään nimessä. ’’Mene! Tulen perässä!’’ Max sanoi ja valmistautui puolustamaan ystäväänsä ja tämän lasta loppuun asti. Eric otti kiireesti tyttärensä syliinsä ja lähti juoksemaan kohti Aikajatkumosalia. Sali sijaitsi lähes linnan toisella puolella, itäisessä siivessä. Paikka, jonka vain hän, hänen vaimonsa ja Max tiesivät olevan olemassa, vaikka se ei koskaan näkynyt samassa paikassa pitkään.
   Eric huokaisi helpotuksesta päästessään saliin. Hän heilautti sinihohteista kättään kerran, ja ovi sulkeutui heidän takanaan. Hän lukitsi oven, sillä he olivat sopineet aiemmin Maxin kanssa, että tämä tulisi hänen jälkeensä saliin vesiputkien kautta. Maxilla oli vesivoimansa ansiosta kyky muuttua vedeksi ja liikkua sen mukana kenenkään huomaamatta.


Eric katsoi hetken ympärilleen salissa. Hän hymyili synkeästi. Paikka näytti juuri sellaiselta kuin hän muistikin. Viimekäynnin jälkeen se ei ollut muuttunut juuri lainkaan lukuun ottamatta lattiassa olevaa murtumaa, joka halkaisi heidän maansa tunnuksen ja samalla portin muihin maailmoihin. Tuo murtuma oli syntynyt vuosikymmeniä sitten kun hän, Max ja kuningatar Tara, joka tuolloin oli ollut vielä lempeä ja ihana ja pystynyt hallitsemaan sisällään elävät hirvittävät voimat, olivat löytäneet paikan.
   Eric sulki silmänsä. Hän sujautti Fridan nyytin sisään valkoisen kirjekuoren, jonka päällä oli hänen oma sinettinsä. Hänen poskeaan pitkin valui yksi ainoa lämmin kyynel. Hän puristi hellästi tytärtään sylissään ja laski tämän sitten hopean kuun päälle, joka näytti huoneen himmeässä valossa hohtavan entistä kirkkaampana. Kuun vieressä oleva kultainen aurinko hohti sekin, mutta himmeämmin. Aivan kuin pahan läsnäolo olisi vaikuttanut kaikkialla linnassa. Kuviota ympäröivät keltaiset tähdet eivät hohtaneet, vaan näyttivät sammuvan. Eric toivoi koko sydämestään, että portti olisi tarpeeksi vahva, jotta se jaksaisi viedä hänen pienen tyttärensä ja Maxin turvallisesti toiseen päähän linnunrataa, turvaan.
   Äkkiä huoneen vesiputket alkoivat täristä ja kuului kohinaa. Hetken päästä putket räjähtivät ja koko huone oli kuin rankkasateen vallassa. Max materialisoitui hänen eteensä veden seasta. Hänen kasvojensa poikki meni pahannäköinen verinen haava, mutta se ei ollut syvä. ’’Oletko kunnossa, ystäväni?’’ Eric kysyi ja tarkkaili ystävänsä ilmeitä. ’’Olen, ole ihan rauhassa. Tämä on vain pieni naarmu’’, Max onnistui hymyilemään, vaikka hänestä näki, että haava oli pahempi miltä näytti. Eric pudisti päätään ja vilkaisi ovea. Vielä ei kuulunut mitään. Ilmeisesti niillä kesti löytää heidät.
   ’’Pidä huolta Fridasta. Kerro hänelle totuus, vasta kun aika on oikea. Auta häntä, ystävysty hänen kanssaan. En halua, että hänelle tapahtuu mitään’’, Eric sanoi. Hän naurahti. Vaikka koko heidän maailmaansa koskettava sekasorto oli parhaillaan valloillaan eikä kukaan ollut turvassa, hän onnistui silti käyttäytymään kuin normaali, huolestunut isä.
  Max nosti katseensa tarkkailemastaan symbolista ja katsoi ystäväänsä pöyhkeästi hymyillen ja silmät tuikkien. ’’Tottakai pidän. Voit olla siitä varma. En anna hänelle tapahtua mitään’’, Max lupasi ja veti ystävänsä lujaan halaukseen. ’’Pidä itsestäsi huolta ystäväni. Sinun on oltava täällä, kun tulemme takaisin’’, Max sanoi hivenen vakavammin ja puristi Ericin kättä. Eric nyökkäsi pystymättä sanomaan sanaakaan.
   Juuri silloin ovi lensi auki ja lähti kokonaan sijoiltaan. Heidän edessään seisoi musta hahmo, jonka keskeltä ilmestyi palkkamurhaaja, Swen. Swen oli koko maan vaarallisin metsästäjä, joka palveli Pimeyttä.
   ’’Tämän ei olisi tarvinnut mennä näin. Olisit antanut minulle tyttäresi, kun vielä olin kiltillä päällä, kuningas’’, Swen sanoi. Hänen äänensä oli hyytävän kylmä ja tunteeton mutta samalla hyvin vihainen ja myrkyllinen. ’’En ikinä anna häntä sinulle. Pimeys ei saa häntä niin kauan kuin minä elän!’’ Eric sanoi vihaisesti. Max nosti Frida-vauvan syliinsä ja meni seisomaan symbolin keskelle.
   ’’No, sittenhän se ei ole minulle mikään ongelma’’, Swen hymyili pilkallisesti ja heilautti kättään. Hänen käteensä ilmestyi keihäs, joka sisälsi tappavan vahvaa mustaa magiaa. Hän osoitti sillä suoraan Ericin rintaa. ’’Eric?’’ Maxin ääni alkoi täristä ja hän ei voinut peittää paniikkiaan. Jos kuningas kuolisi, olisi täysin turhaa palata, koska ei olisi maailmaa, johon palata. Kaikki olisi Pimeyden omaa.
   Eric kääntyi katsoakseen ystäväänsä. Hänen silmissään loisti tuttu, ivallinen pilke ja hän naurahti. ’’Älä minusta huolehdi, muista lupauksesi’’, kuningas sanoi ja alkoi lausua Evernolin muinaiskielellä vanhaa siirtymisloitsua. Symboli alkoi hehkua punaisena. Juuri silloin Swenin vieressä oleva musta hahmo nosti Ericin ylös ja viilsi tämän kasvoihin pahannäköisen haavan. ’’Eric!’’ Max huudahti juuri ennen kuin Frida alkoi nauraa hänen sylissään ja he katosivat Evernolista portin hohtaessa yhä punaisena.


Max ei tiennyt, kauanko aikaa kului tai kauanko he olivat matkanneet. Hänen mielessään oli vain kuva Ericistä, kun tämä menetti tajuntansa mustan olennon pidellessä häntä ilmassa. Max toivoi koko sydämestään, että kuningas oli kunnossa.
   Hetken päästä he olivat perillä. Max katseli ympärilleen. Hän lähti kävelemään pientä kujaa pitkin. Kujalla ei ollut lainkaan rakennuksia lukuun ottamatta sen päässä olevaa autiolta vaikuttavaa taloa. Maxia puistatti, sillä kuja toi hänen mieleensä Evernolin pimeän alueen, jonne hän oli kerran joutunut esiintyessään nuorempana kuninkaan kruununperijänä Ericin sijaan, sillä hänen tehtävänsä oli suojella ystäväänsä.
   Nyt tehtävä oli sama, mutta koska Max tiesi, että Eric osasi pitää puolensa ja huolehtia itsestään, oli hän suostunut lähtemään kokonaan toiseen ulottuvuuteen pienen Frida-vauvan kanssa. Nyt hänen tehtävänsä oli suojella Fridaa ja tutustua häneen, auttaa häntä ja ystävystyä hänen kanssaan ja tehdä kaikkensa, jotta tällä olisi kaikki hyvin.
   Max pysähtyi autionnäköisen talon eteen. Talo oli sen näköinen, että se olisi täysin laho. Tosin hänen havainnointikykyynsä saattoi vaikuttaa myös pimeä yö. Talo oli ilmeisesti joskus ollut punaiseksi maalattu, sillä siellä täällä oli vielä lohkeillutta punaista maalia. Rakennuksen ulkomuodon perusteella saattoi helposti olettaa sisäpuolen olevan ränsistyneessä kunnossa, mutta Max kuitenkin koputti oveen, sillä hän oli kävelymatkallaan nähnyt liikettä talossa. Hänestä tuntui hirveältä jättää Frida silmistään, mutta ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.
   Oven avasi punapäinen nuori nainen, joka oli pukeutunut siniseen, pitkään, vartaloa myötäilevään mekkoon. Naisen ilme näytti hieman yllättyneeltä ja hän miltei kompastui Fridaan tullessaan ulos katsomaan, kuka oli koputtanut oveen. Max katseli hiljaa nurkan takana, kun naisen ilme muuttui huolestuneen ja lempeän välillä ja hän nosti Fridan syliinsä. ’’Pidän sinusta huolta, pikkuinen’’, nainen sanoi hiljaa Fridalle, joka nukkui tyytyväisenä nyytissään.
   Max hymyili itsekseen. ’’Minä pidän sinua silmällä. Pärjäät varmasti hyvin eikä sinulla ole hätää niin kauan kuin minä olen lähellä’’, Max sanoi hiljaa itselleen vaikka osoittikin sanansa Fridalle.

4 kommenttia:

  1. Mukavaa kun olet alkanut kirjoittaa kirjaa. Olen itsekin joskus haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Prologistasi huomaa perinteiset fantasiakirjallisuuden piirteet sekä nykykirjoissa esiintyvät voimat. Lukemissani fantasiakirjoissa juoni etenee hieman hitaammin kuin sinulla. Kaipaisin vielä värikkäämpää kieltä ja ympäristön ja tunnelman kuvausta. Sekä juoneen ripauksen jotain uutta ja omaa. Mutta mukaansa tempaava alku silti ja luen mielelläni lisää miten Fridalle käy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Prologikin muuttuu vielä varmasti, tämä on vaan ensimmäinen versio. Itseänikin jäi vaivaamaan se, etten keskittynyt paikkojen kuvailuun tarkemmin ja tapani mukaan etenin ehkä vähän liian nopeasti.

      Poista
  2. Sujuvaa tekstiä! Idea on hyvä ja vauhtia riitti.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...