sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Elina Pitkäkangas - Kuura

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä - etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva.



Olen odottanut tätä hetkeä jo kauan. Halusin jo aiemmin kirjoittaa teille Kuurasta, mutta koska minulla oli koulukiireitä, välillä oli lukujumi päällä ja nyt kesäloma on ollut aika hektistä aikaa tulevasta viimeisestä ammattikouluvuodesta puhumattakaan, en ole oikeastaan jaksanut lukea, vaikka olisin halunnutkin. Ja PokemonGO:n Suomeen tulon jälkeen lukeminen on jäänyt vielä pahemmin. Mutta hei, se on kivaa vaihtelua kirjan lukemiseen. Kerrankin lähden mielelläni ulos ja liikun!
   Voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin siitä, mitä kaikkia syitä keksin selittääkseni, miksi lukeminen on ollut jäissä ja samoin innostus siihen. Mutta yksikään syy ei ole, että kirja ei olisi ollut hyvä. Missään nimessä ei. Kuura on aivan mahtava ja rakastan sitä todella paljon!

Elina on yhdistänyt Kuurassa loistavasti nykypäivän Suomen ja tarujen ihmissusimyytit. Vertasin kirjaa viime yönä sen viimeisiä sivuja lukiessani tahtomattani Twilightin ihmissusiin. Hetkittäin mieleen tuli myös Harry Pottereista tuttu ihmissusi, professori Remus Lupin. Kuuran ihmissusien muoto muotoutui mielessäni enemmän Potterin Lupinin kuin Twilightin susien kaltaiseksi. En nähnyt mielessäni sutta, vaan näin enemmän ihmismäisemmän hahmon, joka vain muistutti joiltain osin sutta. Tiedän, että Elina on ajatellut toisin. Omassa mielessäni sen muoto meni näin.
   Kuura muuttaa rohkeasti sen perinteisen kuvan, joka minulle on nuortenfantasiakirjallisuudesta muodostunut. Tarinassa on kaksi hyvin erilaista päähenkilöä, joista vain toinen edustaa sitä tuttua, perinteistä puolta. Ja siitäkin huolimatta, että toinen päähenkilö oli lähes sietämättömän ärsyttävä välillä, kirjan pisteet eivät laskeneet yhtään.
   Ehdin jo vähän huolestua, ehdinkö lukea Kuuran ennen kuin sen jatko-osa Myrsky ilmestyy. Kyllä ehdin. Minulla on ikävä taipumus aliarvioida itseni ja omat taitoni välillä.

Kirjan henkilöistä lemppareikseni ylsivät Leo, Aaron ja hetkittäin kaikesta huolimatta myös Inka. Huomasin voivani samaistua helposti hetkittäin kaikkien edellä mainitsemieni hahmojen ajatuksiin. Oli aika pelottavaa huomata, että mietin oikeasti mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa, johon Inka joutui. Leon kohtalo jäi harmittamaan aika tavalla, mutta juonen etenemisen kannalta en tiedä, olisiko tarina päättynyt samoin jos olisi käynyt toisin. Taisin kiintyä Leoon enemmän kuin Inka koskaan. Leossa oli jotain todella ihanaa ja samalla jotain synkkää ja salaperäistä.
   Kirjan kirjoittajasta, Elinasta on pakko sanoa sen verran, että vaikka olen jutellut hänen kanssaan vain vähän omaan kirjoitusharrastukseeni ja hänen kirjoihinsa liittyen, hän on aivan ihana ihminen. Pidän Elinasta todella paljon. Koska kirjailija on nuori, uskon että hän todella osaa kirjoittaa nuorille ja osaa tehdä hahmoista helposti samaistuttavat kuten Kuurassa. 

Itsekin muutamat kirjan kannet harjoitustyönä suunnitelleena kohta kolmannen vuoden opiskelut aloittavana graafisena suunnittelijana, osaan arvostaa kirjan kannen suunnitellutta Karin Niemeä todella paljon, koska tiedän, millainen prosessi se työ on, eikä se ole helppo. Karin on tehnyt Kuuralle todella kauniin kannen ja minua hieman harmittaa se, mihin kuntoon oman Kuurani kansi on ehtinyt mennä. Kirja todellakin on sen näköinen, että sitä on luettu! 
   Kuura on mahtava tarina menettämisen pelosta ja rakkauden suunnattomasta voimasta, joka voittaa lopulta aina kaiken. Jopa pelon. Ja sen muistaminen on varsinkin nykymaailman tapahtumia seuranneena hyvä asia. Pelolle ei ikinä saa antaa valtaa itseensä ja Kuura on hyvä muistutus siitä. Kuura kertoo rakkauden rajattomasta voimasta ja siitä miten jotkut meistä ovat valmiita tekemään mitä hyvänsä kunhan heidän rakkaansa säilyvät hengissä. 
Kuura oli myös ensimmäinen kosketukseni kotimaisen fantasiakirjallisuuden maailmaan. Olen aiemmin lukenut vain ulkolaista nuortenfantasiaa, mutta yrittänyt lukea Elina Rouhiaisen Susiraja- sarjaa, jota en kuitenkaan ole saanut jatkettua siitä syystä, että siitä tulee liian hyvin Twilight-saaga mieleen. Ehkä vielä jonain päivänä luen sen sarjan... Odotan jo innolla Kuuraan jatkoa ja hankin sen varmasti tavalla tai toisella omakseni. Kiitos Myllylahti ja Elina, kun sain lukea kirjan ennakkoon ja anteeksi, kun siinä kesti paljon suunniteltua kauemmin!


Teos: Kuura
Kirjailija: Elina Pitkäkangas
Sivuja: 355
Kansi: Karin Niemi
Kustantaja: Myllylahti
Mistä minulle: Kustannusosakeyhtiö Myllylahti
Suosittelenko, kenelle: Ehdottomasti! Kirja sopii erityisen hyvin nuorille, niin pojalle kuin tytöllekin.
Arvosana: 5

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Lukumaraton - koonti

Nyt täytyy kyllä sanoa, että vaikka luin alle 50 sivua, en häpeä tulostani. En ota näitä maratoneja koskaan vakavasti vaan luen fiiliksen mukaan, vaikka maratoonaisinkin. Nyt kyse ei ollut ajan puutteesta, vaan siitä että some ja yksi vanha vuosia sitten kesken jäänyt tarina ja sen lukeminen veti pidemmän korren kuin kirjat. En jaksa pyytää edes anteeksi, koska mielestäni siihen ei ole tarvetta.

Maratonin loppusuoralla nautittiin
mökkinaapureiden kanssa mustikkakukkoa.


Lukumaratonini eteni näin:

10.7 klo 21
Aloitus, lukulaitteelta Kuolema Ehtoolehdossa sivu 97

klo 22:26
Vaihto Kuuraan. Jatkan Kuuraa sivulta 254. Luettuja sivuja nyt vain 4. Keskittyminen ei oikein ole ollut huipussaan, koska tässä välissä olen istunut ja viettänyt iltaa ihmisten kanssa ja editoinut ja kuvannut videon valmiiksi YouTubeen sekä lukenut yhtä vanhaa tarinaa, jota pidän edelleenkin mielenkiintoisena. 

11.7. klo 04.00
Nukkumaan

klo 12:42 Kuura jatkuu aamupalan kera

klo 21
Luettuna kaiken kaikkiaan 30 sivua.


En todellakaan jaksa stressata siitä, paljonko luen. 
Ja olen tulokseeni ihan tyytyväinen.

Maratoonasitko sinä ja paljonko sait luettua?

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Blogistanian kesälukumaraton

Kuva: Niina Tolonen


Nyt tehdään historiaa, sillä blogistanian lukumaraton järjestetään jo neljättä vuotta peräkkäin. Myös minä olen taas mukana maratonilla, eikä tämä suinkaan ole ensimmäiseni. Virallisesti maratoonataan vasta huomenna, mutta jotkut ovat aloittaneet jo tänään.
   Olisin kai itsekin muuten aloittanut jo tänään, mutta koska eilen meni myöhään (kello oli ehkä 03.00 kun pääsin nukkumaan) baarissa, aloitan vasta huomenna. En ole mikään baarikärpänen ja käynkin baareissa vain jos minulla on seuraa. Porissa on sen niminen ravintolabaari kuin Kirjakauppa ja sinne olen ajatellut mennä tässä kesän aikana vaikka yksin. Syy siihen, että olin eilen baarissa, ovat ihanat Scandinavian Hunksin pojat. Ai että, kyllä silmä lepäsi!



Oma lukumaratonpinoni näyttää nyt tältä. Kuvan kirjojen lisäksi Letto - lukulaitteeltani löytyy 64 kirjaa, joista Ehtoolehdon esimmäinen osa on noin puolessa välissä ja sillä sarjalla alkaa olla vähäb hoppu jo, koska Teljän kirjallisuuspäivät on lokakuussa ja nyt on jo heinäkuun puoliväli ja olen yksi heistä, jotka kertovat sarjasta oman mielipiteensä ja ajattelin myös verrata sitä nykyhetkeen. Joten alkaa tosiaan olla kiire!

Maratonpinooni on tällä kertaa eksynyt seuraavat teokset:

Siri Kolu - Tervemenoa, Taika Taksinen
Päivi Lukkarila - Kolmen ajan maa
Katy Birchall - It Girl Suosituksi yhdessä päivässä
Elina Pitkäkangas - Kuura (loppusuoralla)
P.C Cast & Kristin Cast - Yön talo 12: Pelastettu
Rick Riordan - Magnus Chase: Kesän miekka


Mitä sinä luet huomenna ja aiotko maratoonata? Maratonista lisätietoa löydät täältä ja voit osallistua vielä huomennakin, kunhan teet sen tuosta linkistä löytyvässä blogissa!

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Miten kirjoitan?

Mulle tuli eilen mielenkiintoinen kommentti Siri Kolun lentokonekirjan arvostelujuttuun, ja ajattelin vastata siihen tekemällä ihan oman juttunsa. Jos olisin tajunnut, kuka kommentin mulle laittoi, voisin toki vastata facebookissakin. Vastaan nyt kuitenkin näin, koska luulen, että aihe kiinnostaa muutamaa muutakin ihmistä.
   Olen kertonut blogissa harrastavani kirjoittamista ja jopa julkaissut pätkän yhdestä kirjastani, (puhun kirjasta, koska yritän oikeasti tehdä siitä tekstistä kirjan), mutten ole muuten kauheasti puhunut harrastuksestani kirjoittaa tarinoita.

Mielestäni oli hauskaa, että kommentin lähettäjä sanoi painineensa muutaman päivän kirjoittamiseen liittyvien ongelmien kanssa ja, että hänelle oli siinä sitten tullut minun kirjablogini mieleen. Olen otettu tästä, en ole ennen kuullut, että jollekin tulisi minun blogini mieleen, kun yrittää miettiä jotain tarinaa.

*Kuva Googlesta*

Mistä keksin ideat teksteilleni?

Ideat syntyvät milloin mistäkin. Niitä saattaa tulla ihan vaikka kaverin kanssa jutellessa mieleen, jotain kirjaa lukiessa, elokuvaa katsoessa tai vaikka silloin jos teen jotain, esimerkiksi käyn uimassa. Mulla on joskus ollut myös kaveri, jonka kanssa kirjoitin tarinoita ja me tykättiin siitä kumpikin. Me ei kuitenkaan enää olla missään tekemisissä, joten mulla ei ole enää ihmistä, jolle kertoa ideoistani ja jonka kanssa kirjoittaa ne sisään tarinaan. Yksin kirjoittaminen oli mulle aiemmin helppoa, mutta nykyään mulla menee kauan ennen kuin saan jatkettua jotain tarinaa, jonka olen aloittanut ja jota kirjoitan yksin. Vain minä tiedän omassa päässäni, miten juoni etee ja millaisia hahmot ovat, millainen on ympäristö ja miten kaikki saattaa päättyä... Saattaa kuulostaa hullulta, mutta mulle tarinoiden miettiminen on arkipäivää ja mun mielikuvitus on saanut kehuja joskus vähän oudoissakin olosuhteissa. Olen hyvä kuvailemaan asioita, joista mulla on kokemusta. Jos mulla ei ole kokemusta, täytyy tehdä paljon taustatyötä ja tutkia juttuja.

Ideoiden haku lähtee mulla kuitenkin ensisijaisesti elokuvista tai sarjoista, koska niissä näen mitä tapahtuu ja saatan saada niiden pohjalta jonkun idean. Kaikki yllä mainitsemani tavat ovat myös niitä, joilla saan ideoita. Esimerkiksi uidessa saatan saada idean tarinasta, jonka päähenkilö on merenneito. Rakastan fantasiaa, joten mulle on helpointa myös kirjoittaa siitä aiheesta, koska se on niin laaja ja fantasia/taruhahmojen kirjo on loputon.


Mitä teen jos saan idean tai
miten helpotan kirjoittamistani?

Jos joku idea tulee ns. yllättäen, teen seuraavasti:
- Kirjoitan puhelimeeni idean muistiin
- Teen ajatuskarttoja
- Kirjoitan idean koneelleni Word - tiedostoon, jossa on muitakin ideoita

Jos osaisin piirtää, voisin piirtää esim. tarinani hahmojen ulkonäön tai maisemia. En ole lahjakas piirtäjä, mutta moni ystäväni sanoo, että jos osaa piirtää edes tikku-ukon, silloin osaa piirtää. Se on taito, joka vaatii harjoittelua kuten kirjoittaminenkin.

Kauanko kiinnostus kirjoittamaani säilyy?

Kun aloitin Evanin perillisen - tarina, jonka aloitin koulussa äidinkielenkurssin aikana ja se olisi pitänyt jo jättää opettajalle, mutta totesin, että haluan tehdä siitä niin hyvän, että se voitaisiin julkaista kirjana - kiinnostus siihen säilyi ja on säilynyt näihin päiviin asti. Nyt mulla ei vaan mukamas ole ollut aikaa kirjoittaa - tekosyitä! Aikaa kyllä on ja ideoitakin, mutta niiden tuottaminen sanoiksi paperille on toinen juttu. Nykyään mulle tulee paljon ideoita, jotka ei välttämättä liity millään tavalla edes samaan tarinaan, eikä se yhtään helpota tätä pientä ongelmaa. 

Jotain vanhoja tarinoita lukiessa myötähäpeä itseä kohtaan on niin suuri, että tekisi mieli aloittaa koko tarina alusta. Ai luoja, pidinkö mä joskus lukijaa niin idioottina, ettei se muka tajua, mitä tapahtuu ilman että tapahtumat kuvailtaisiin sanatarkasti ja pitkäveteisesti? Kuka sellasta tekstiä jaksaa edes lukea? Itse en ainakaan jaksa lukea tarinaa joka ei etene juuri lainkaan. Siksi yritänkin nykyään panostaa teksteihini enemmän - erityisesti ympäristön kuvailua pitäisi vielä treenata ja paljon!

Saanko aloittamani tarinan lopetettua?

Useimmiten kyllä. Olen aiemmin kirjoittanut muistaakseni ainakin 7 tarinaa, joista kuusi kuuluu kyllä yhteen tarinasarjaan, joka jäi kesken, kun kirjoittajakaverin kanssa meni välit poikki.Rakastin sitä tarinaa ja rehellisesti sanottuna se oli mielestäni paras tarina, mitä olen kirjoittanut. Se oli hauska, pelottava, toiminnantäytteinen ja kaikkea sitä, mitä haluan oikeankin kirjan olevan. Ja mua harmittaa ihan älyttömästi, että se jäi kesken. Olen monesti koittanut pyytää entiseltä ystävältäni anteeksi ja yrittänyt saada hänet kirjoittamaan taas kanssani, mutten ole saanut minkäänlaista vastakaikua viesteihini. Nyt välien katkeamisesta on jo viisi vuotta, enkä edes mieti sitä enää ja jos kyseinen kaveri tulee vaikka kaupassa vastaan, kävelen ohi aivan kuin en näkisikään häntä. Joka kerta sen ihmisen näkeminen sattuu...

Kuinka pitkiä tekstit ovat?

Tekstieni pituus vaihtelee. Pisin on tainnut olla noin 400 sivuinen muistaakseni. Lyhyempiäkin olen kirjoittanut. Monesti olen purkanut pahaa oloani kirjoittamalla tai kirjoittanut siitä, miltä minusta tuntuu tai asiasta, joka painaa mieltä. Olen kirjoittanut itselleni jopa tukitarinan, jota ajatella kun suutun, jotta se menee ohi helpommin enkä sanoisi mitään, mikä kaduttaa myöhemmin, koska osaan senkin varsin lahjakkaasti.


Kirjoitanko puhekielellä vai kirjakielellä?

Useimmiten kirjakielellä, mutta erityisesti jos kirjoitan nuorista (noin 12-17 vuotiaista) hahmoista, olen yrittänyt muuttaa heidän puhekielensä vähän slangimaisemmaksi, jotta siihen olisi helpompi samaistua, koska nuoret puhuvat slangia, vai oletko useinkin kuullut jonkun alta parikymppisen puhuvan kirjakieltä? Itse jaksan kyllä kuunnella kirjakielellä puhuvaa tyyppiä, mutta pidemmän päälle se alkaa ärsyttää varsinkin jos se ei sovi yhtään puhujan suuhun. Toki jos olen tottunut siihen, että kaveri puhuu kirjakieltä niin se ei häiritse yhtään.


Millä kirjoitan?

Yleensä kirjoittaminen tapahtuu tietokoneella. Joskus kirjoitan ideoita myös paperille ylös, vaikka siinä onkin riskinä, että paperi katoaa. Eräs ystäväni on sanonut, että hänellä on huoneessaan ympäriinsä tarralappuja, joihin on kirjoitettu jokin kohta tarinasta tai hahmon kuvailu tms.


Toivottavasti tämä avasi hieman sitä, miten minä kirjoitan. Kysykää ihmeessä jos haluatte tietää lisää!
Sen lisäksi että kirjoitan paljon, tarkistan myös muiden tekstejä ja annan palautetta. Siltä varalta, että et ole katsonut videota, jossa arvostelen Maresin, niin kerron: Moni ystäväkin kysyy minulta välillä neuvoa, miten joku juttu kirjoitetaan, mikä olisi järkevä lause yms, ja mielestäni se on kivaa. Hauskaa, että minulta kysytään apua. Tykkään auttaa muita (:

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Siri Kolu - Kesän jälkeen kaikki on toisin

''Mä en ole sun tyttösi, jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää.''

Peetu odottaa. Kesän jälkeen Peetun hoidot jatkuvat leikkauksella. Se on tehtävä, jotta hän voi tulla omaksi itsekseen. Ja vaikka itseksi tulemisen hinta on kallis, Peetu on valmis maksamaan sen. Sillä ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on.

Isä helpottaa Peetun odotusaikaa antamalla parhaan mahdollisen lahjan: kymmenen purjelentoa, kymmenen hetkeä kiinni taivaan reunassa. Ilmassa Peetu ja isä jakavat keveyden, jossa sanatkin tulevat vapaammin ja voi puhua ihan kaikesta.



Aloitin lukemaan Siri Kolun lentokonekirjaa maanantaina ja nöyryyttävää kyllä, sain sen vasta eilen loppuun. Kirja oli todella hyvä ja pienestä koostaan huolimatta se sisälsi aivan valtavan suuren tarinan, jolla on tärkeä sanoma. Olen aiemmin lukenut transsukupuolisuuteen liittyen Tuija Lehtisen Poika nimeltä Iines, joten tiesin jo vähän odottaa, mitä oli edessä. Tällä kertaa näkökulma oli eri. Siinä missä Lehtisen kirjassa transsukupuolinen oli Iineksen setä, joka oli löytänyt itsestään naisen ja pukeutui ja käyttäytyi kuin nainen ja sai siksi melkolailla paheksuvia katseita osakseen, Kolun kirjassa transsukupuolinen on aikuisuuden kynnyksen yli astumassa oleva Petra, joka on jo pitkän aikaa tiennyt, ettei ole nainen. Hänen hoitonsa ovat edenneet jo niin pitkälle, että enää on edessä vain leikkaus. Petra on jokin aika sitten vaihtanut nimensä Peetuksi, mutta erityisesti hänen perheensä, lähinnä äidin ja isoveljen, on todella vaikea suhtautua hänen haluamaansa muutokseen kuten hän toivoisi.

Olisin varmasti lukenut kirjan muutamassa päivässä jos sosiaalinen media ei veisi niin paljon aikaani. Syytän usein somea ja voin jopa myöntää sen, että se vie suurimman osan päivästäni. Saatan maata sängyssä tunteja ja katsoa somet miljoonaan kertaan läpi ja katsoa Netflixiä. Tiedän kuitenkin, etten ole riippuvuuteni kanssa yksin, meitä on maailmassa todella paljon. Ilman puhelinta oleminenkaan ei olisi minulle ongelma, vaikka olenkin someriippuvainen, koska lähes kaikki mitä puhelimella teen, onnistuu tietokoneella ja kuvaamista varten minulla on kamera olemassa. Haaveena olisi ostaa joku hyvä, kääntyvänäyttöinen kamera videoita varten, koska en osaa kuvata jos en näe, että kuva on oikeasti tarkka ja kaikki näkyy, mitä pitäisikin.

Pidin Kolun kirjasta kovasti. Se on tarina ennakkoluulojen väistymisestä ja toisen hyväksymisen vaikeudesta. Kirja on pelottavan ajankohtainen. Tällaiset asiat tulevat varmasti olemaan ajankohtaisia niin kauan kuin vähemmistöillä ei ole kaikkia samoja oikeuksia kuin heteroilla on. Olen tässä jonkin aikaa seurannut somessa Helsinki Pride - keskusteluja eri lehtien facebooksivuilla ja täytyy myöntää, että parina kertana on oikeasti pitänyt purra hammasta, jotten ole hajottanut jotain ja karjunut niin lujaa kuin pystyn. En voi mitenkään ymmärtää, että vielä vuonna 2016 maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät osaa hyväksyä muita sellaisena kuin he ovat. Miksi?! Ja miksi aina kun puhutaan vähemmistöistä, joku vetää pakasta eläin- tai pedofiilikortin ja toteaa, että pian kai saa mennä vaikka koiransa kanssa naimisiin ja harrastaa seksiä... Mitä helv...?! En ymmärrä. Enkä hyväksy näin kapeakatseisia ihmisiä. Tästä syystä kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden rooli erilaisuuden hyväksymisen edistämisessä on elintärkeä eikä sitä saa väheksyä.

Huomasin pystyväni samaistumaan kirjan aikana erityisesti Peetun ajatusmaailmaan pelottavan hyvin. Tuntui melkein kuin olisin ollut hän. Mulla on aina välillä kausia, jolloin en tunne itseäni alkuunkaan naiseksi, mutten ikinä puhu niistä kenellekään. Jotenkin musta tuntuu, että vaikka olen nainen ja innostun meikeistä, laukuista, hiustenlaitosta sunmuusta, minussa on kuitenkin hivenen vahvempi se miesten ajatusmaailma. En ymmärrä lähellekään kaikkia juttuja, mitä jotkut naiset tekevät. En kuitenkaan miellä itseäni myöskään aivan transsukupuoliseksi, vaikken aina tunnekaan itseäni naiseksi. En olisi uskonut, että mikään kirja saisi minut samaistumaan päähenkilöön näin vahvasti. 

Olen monesti kuunnellut äitiäni, kun hän on kertonut jonkun kysyneen häneltä, että ''Mitä jos jompi kumpi sun tyttäristä olisi lesbo? Etkö tekis tai sanois mitään?'' Äiti on tässä kohdassa aina todennut, ettei voi sanoa tai tehdä mitään. Äitini on ihminen, joka hyväksyy muut seksuaalisesta suuntauksesta tai sukupuolesta huolimatta. Ja olen ylpeä, että hän on juuri meidän äiti! Itsekin pyrin aina hyväksymään ihmisen sellaisena kuin tämä on, enkä vaadi häneltä mitään. 
   Mielenkiintoisia hahmoja olivat myös Peetun tyttöystävä, Aamu sekä Peetun isä. Pidin oikeastaan kaikista kirjan hahmoista, mutta ehkä vähiten Peetun äidistä. Syy saattaa olla siinä, että minun oli kovin vaikea ymmärtää, miksi hän ei hyväksy poikaansa sellaisena kuin tämä on. 

Sen lisäksi, että kirjaan kätkeytyy tärkeä sanoma erilaisuuden hyväksymisen vaikeudesta, siitä saa myös todella paljon tietoa purjelennosta. Opin todella paljon asiasta, josta en aiemmin tiennyt mitään. Kolu on onnistunut hyvin kirjoittaessaan ja ottanut tarkasti selvää transsukupuolisuudesta ja purjelennosta. Toivon, että joskus tulee päivä, jolloin ei enää välitetä siitä, millainen ihminen on. Rakkaus kuuluu kaikille ja kaikilla on oikeus samanarvoiseen elämään. 
   Kuten olin tätä ennen monen kollegan blogista lukenut tai kuullut suullisesti tai somen kautta, totean nyt saman itseksin: Kesän jälkeen kaikki on toisin on aivan ihanan vahva kasvutarina. Se on tarina rakkaudesta, sen muuttumisesta ja erilaisuuden hyväksymisestä ja sen vaikeudesta. Kirja sai minussa aikaan niin paljon tunteita, ettei minulta löydy edes sanoja kuvaamaan sitä, kuinka ihana kirja on. Rakas Siri, sinä teit sen taas, kiitos! 


Teos: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Kirjailija: Siri Kolu
Sivumäärä: 112
Kustantaja: Otava
Mistä minulle; Ostettu Huuto.netistä
Suosittelenko, kenelle: Totta ihmeessä! Tämä kirja pitäisi ihan kaikkien lukea iästä ja sukupuolesta huolimatta.
Arvosana: 5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...